Kolgan kartano on kuin päiväretki Downton Abbeyyn!
Osaatko kuvitella ylionnellisen pikkulapsen jouluaattona: hän on tuhannen tohkeissaan jo pukin tullessa sisään lahjapussi selässään, kunnes näkee pukin takana toisen, paljon suuremman säkin? Saman tyyppisen yllätyksen minulle järjesti Kolgan kartano. Pääsin nimittäin näkemään tämän jyhkeän kaunottaren ulkopuolen lisäksi… no, kun luet eteenpäin, niin tiedät mitä tapahtui!
Kolgan kartano – vain reilu puoli tuntia Tallinnasta
Kuten varmasti tiedätkin, Sooloiluja-sivustoni on ennen kaikkea matkaopas Tallinnaan. Haluan kuitenkin kertoa myös helpon päiväretkimatkan päässä olevista paikoista, ja Kolgan kartano jos mikä on juuri sellainen.
Virossahan upeita kartanoita riittää. Olen saanut pienen kartanokärpäsen pureman seuraamalla esim. Campasimpukka-blogin Sarin kartanohulluutta tai lukemalla kauniisti kuvitettuja kartanokirjoja. Tallinnan ulkopuolelle retkeillessäni laitan yleensä Google-karttaan reitin varrelle hakusanaksi mõis, ja käyn bongaamassa reitille osuvia kaunottaria.
Kolga osui reitillemme menneen kesän roadtripillä. Kartano antaa yleensä itsestään merkkejä jo ennen pihaan kurvaamista, kun tavalliseen pelto- tai metsämaisemaan alkaa ilmaantua jalopuita ja tien varteen jyhkeitä huoltorakennuksia. Kolgan kartanon pihaan tulimme kuin nurkan takaa hiipien, sillä sinne ei johtanutkaan puistokuja kuten monen muun kartanon pihaan.
Pysäköimme auton talon kulmalle ja jatkoimme kävellen rakennuksen etupuolelle. Näky sai meidät haukkomaan henkeä ällistyksestä. Kolgan päärakennus on massiivinen – tuntuu kuin olisimme tulleet Downton Abbeyn pihaan! Sen pääsisäänkäynnin yläpuolella olevat pylväät ja päätykolmio ovat kuin kreikkalaisesta temppelistä, ja itse rakennus kummassakin päädyssä olevine siipineen valtavan kokoinen.
Miten tällaisessa pienessä pohjoisvirolaisessa pikkukaupungissa voikin piilotella tällainen huikea jäänne kartanonherrojen ajoilta? Olin kyllä nähnyt kuvia Kolgan upeasta päärakennuksesta, mutta en osannut odottaa mitään näin sykähdyttävää.
Myös sisäkuvia Kolgasta olen nähnyt, mutta harmikseni kuullut ettei sisään enää nykyään ole asiaa. Niinpä hieraisinkin silmiäni nähdessäni etuoven auki! Mitä ihmettä… olisiko ehkä sittenkin mahdollista päästä myös sisään?
Riennämme ryydloikkaa (kyllä, se on meillä päin sana, jota käytetään kun siirrytään vauhdilla johonkin) jyhkeiden pylväiden juuressa olevalle ovelle toteamaan, että se totta vie on auki. Hipsimme aulaan, jossa hämmästyksemme vain lisääntyy.
Päivänvaloa tulee takanamme olevasta oviaukosta ja pölyisten ikkunoiden läpi, mutta tunnelma on hämyinen jättäessämme taaksemme myöhäiskesän iltapäiväauringon paisteen. Eteisen kivilattian kostean viileät kalkkikivilaatat ja seinien rapistuva maalipinta ovat kuin taidetta.
Aulan takaosasta nousee upea puuportaikko toiseen kerrokseen, mutta pääsy on estetty köydellä. Olen kuitenkin aivan tohkeissani jo siitä, että olen kävellyt Kolgan ovesta sisään – olinhan luullut, että saamme ihailla tätä kaunotarta vain ulkoa päin. Juuri tältä siitä pikkulapsesta jouluaattona tuntuu!
Yhtä lukuun ottamatta aulan ovet ovat kiinni. Astumme sisään siitä ainoasta aukinaisesta huoneeseen, joka näyttää olevan lahjatavaraliike, ja ehkä myös taidegalleria. Kolgan kartano näyttää siis heränneen ainakin pieneltä osin henkiin.
Myymälän ystävällinen nainen kertoo kartanon olevan suljettu yleisöltä, mutta hyvällä tuurilla viereisessä rakennuksessa olevan Kolgan museon opas saattaisi järjestää sen yläkertaan yksityisen opastuksen. Kuullessamme museon olevan vielä auki kiidämme sinne (taas sitä samaista ryydloikkaa) kyselemään mahdollisuuksia päästä kierrokselle kartanon sisään.
Kun epätodellisesta tulee totta
Museossa on niin hiljainen hetki, että siellä työskentelevällä ystävällisellä oppaalla on kuin onkin mahdollisuus lähteä kanssamme kartanokierrokselle. Katsomme toisiamme epäuskoisina – voiko olla totta, että pääsemme kohta näkemään tuon rapistuneen kaunottaren sisätiloja?
Palaamme oppaamme johdollaan sisääntuloaulaan, ja nyt pääsemme portaiden alareunaa vartioineiden köysien ohi nousemaan upeat puuportaat toiseen kerrokseen.
Opasta alkaa jo kierroksen alkumetreillä hymyilyttää kaikki ooooh-, wooow- ja uskomatonta-kommentit, joita päästelemme siirtyessämme tilasta toiseen. Hän kertoo kartanon mielenkiintoisesta historiasta, arkkitehtuurista ja legendoistakin samalla kun me pyöritämme ihastuksissamme päitämme.
Kuljemme pitkin huoltokäytävää talon toisessa päässä olevaan, rakennustelineiden täyttämään entiseen kappeliin. Sieltä jatkamme läpi rakennuksen häikäisevän hienojen salien kartanon toiseen siipeen. Samassa linjassa olevien ovien läpi avautuva näky on upea. Näyttää kuin talo jatkuisi äärettömyyksiin.
Kuulemme, että taloa käytetään usein sekä valo- että elokuvausten kulissina. En yhtään ihmettele – niin kuvauksellinen se on!
Kierros on suhteellisen nopea, joten en ehtinyt kuvata kaikkia yksityiskohtia niin huolella kuin olisin ehkä halunnut – yleensähän pyörin kauniissa paikoissa kamerani kanssa vaikka kuinka kauan. Kuvaamista hidasti myös mainio oppaamme, sillä kuuntelimme herkeämättä hänen kiehtovia tarinoitaan talon ja suvun historiasta. Kameran muistikortin sijaan näkemäämme tallentui siis vain omien muistiemme lokeroihin.
Kolgan kartano on päässyt melko lohduttomaan kuntoon. Se on sekä päältä että sisältä väritykseltään vaalean pölyn sävyinen, sillä juuri mitään pintoja ei ole konservoitu. Neuvostomiehittäjän aikaisia rakennelmia on purettu, joten tilat on palautettu talon loiston aikojen huonejakoon, mutta mitään mittavampaa kunnostustyötä ei vielä ole näkyvissä.
Kolgan kartano – tuleeko sille vielä uuden loiston ajat?
Olisi tietysti hieno nähdä tällainen aarre konservoituna, mutta ajan hampaiden pahasti rouskuttamassa rappiotilassakin siinä on jotain tavattoman kaunista. Lohkeilevat rappaukset, irtoilevat tammiparketin palat, katonrajan kipsistukkot, tunnelmalliset ikkunasyvennykset, vuosisatojen pyöristämät puuportaiden askelmat…
Miltä tämä kaikki onkaan joskus näyttänyt, kun saleissa on ollut huonekaluja, tekstiilejä, koriste-esineitä – ja tietysti ihmisiä! Kiinnostava opastus lisää vauhtia mielikuvituksen juoksuun.
Haluatko sinäkin päiväretkelle Kolgaan?
Kolga on vain noin 60 kilometrin ja autolla 45 minuutin päässä Tallinnasta. Google-kartan mukaan bussikin vie perille – matka-aika näyttäisi olevan noin puolitoista tuntia. Yksityisopastuksemme maksoi 18 euroa yhteensä meiltä kahdelta.
Samalla reissulla ehdit käymään vaikkapa tämän päiväretkeni maisemissa, tai lähellä Kolgaa olevan Viru raba -suon kansallispuistossa.
Kiinnostaako historia? Tässä pähkinänkuoressa Kolgan menneisyyttä
Wikipedia kertoo, että Kolgan kartano (viroksi Kolga mõis, saksaksi Herrenhaus Kolk) kuului Gotlannin saaren sisterssiläisluostarille vuosina 1230–1519. Ruotsin kuningas Juhana III antoi Kolgan läänitykseksi vuonna 1581 sotasankarilleen Pontus De La Gardielle. Kolga siirtyi Christine Catharina de la Gardien ja Gustaf Otto Stenbockin avioliiton jälkeen Stenbock-suvulle vuonna 1658. Kartano oli heidän suvullaan vuoden 1940 neuvostomiehitykseen asti.
Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen kartano palautettiin Stenbockeille, mutta he luopuivat siitä 2000-luvun alkupuolella. Nykyinen omistaja on nimeltään Anu Koppel, jonka vironkielisen haastattelun voit katsoa täältä.
Arkkitehtuurista kiinnostuneelle voin kertoa sen verran, että vanhin päärakennus valmistui 1642, mutta se jäi vuosina 1765–1768 rakennetun barokkikartanon sisälle. Siipiosat on rakennettu klassismin mukaisine pylväikköineen 1820-luvulla.
Olen orastavassa kartanoinnostuksessani vasta raapaissut Viron mõisien historian pintaa. Tietoni ovat niin haparoivia, että suosittelen lukemaan johdatuksen aiheeseen esimerkiksi tältä sivustolta.
Muita päiväretkikohteita? Onhan niitä!
Rajojen auettua koronakevään jälkeen lähdin loikkimaan kuin jänis Pohjois-Viron vehreän keväiselle maaseudulle. Poimi tästä muutama päiväretki-idea:
- Neemen ja Kaberneemen nimet, joilta löysin mm. suloisen Pootsmanin kesäkahvilan ja Ruhe-rantaravintolan.
- Tämän retkipostaus sopii suoraan oppaaksi onnistuneelle päiväretkelle: suuntana oli Keilan putoukset, Arvo Pärt -keskus ja samalta seudulta löytyneet upeat hiekkarannat.
Sinua kiinnostaisi ehkä nämäkin
Saku on olutta, mutta myös kartano ja museo: päiväretki Sakuun
Saula: luminen retki sinisille lähteille
14 Comments
Tapio Alkula
Kävin kartanossa joskus 90-luvulla kun se kuului Stenbockeille, sattumoisin jonkin läntisen asiantuntijaporukan mukana kun olin ohi kulkemassa pyöräretkellä. Tuolloin yläkerrassa oli vielä neuvostoaikainen puhelinkeskuspöytä ja sen aikaisia muovomattopintoja. Aikoinaan kartanon kirjasto pääosin pelastui neuvostovenäläisiltä kun paikallinen maanviljelijä kötki sen vintilleen. Itse kartano pysyi Stenbockeilla 1940 asti eivätkä he menettäneet sitä niin valtiolle kuin aikoinaan muut balttoparonit. Vrt Sangaste. Kartanoalueella ei enää taida olla majoitusta mutta kai kauppa vielä päädyssä
Henna
Oi että, kävipä sinulla hyvä tuuri! Muovimatot ovat nyt häipyneet, mutta ajan hammas pureskellut muuten aika pahasti. Muovimatot tosin tainneet säästää vanhoja parketteja, joita ymmärtääkseni yritetään kunnostaa. Toivottavasti onnistuu. Missähän kartanon kirjaston kirjat nykyään ovat? Oli niin, että Stenbockien juuret olivat Ruotsissa Saksan sijaan?
Hanne
Ihania kuvia jälleen – ja hiiskatin katanokärpänen: tais purra minuakin.
Henna Mikkilä
Se puree todella helpolla, ja ”taudista” ei pääse millään eroon!
Kaarina Piispanen
Niin oli kuin sielunmaisemaani olisit kuvannut! Voisin hyvin kuvitella viihtyväni tuollaisessa paikassa ja ehdottomasti juuri noin rapistuneessa 😉 Kiitos taas kerran <3
Henna Mikkilä
Juuri se rapistuneisuus tosiaan teki Kolgasta niin kiehtovan. Siellä jäi tilaa mielikuvitukselle. Virossa on huikean hienosti kunnostettuja kartanoita, ja niille ilman muuta kunnia myös! Mutta tällainen rappioromantikko saa ihan omanlaisiaan kiksejä tällaisissa, jotka vielä nukkuvat ruususen unta odottaen mahdollisia tulevia uuden loiston päiviä. Kolga on niin valtaisa, että on kiinnostavaa nähdä löytyykö mistään tarpeeksi rahaa sen kunnostamiseen. Toivottavasti löytyy edes ajan hampaan pureskelun pysäyttämiseen.
Sari-Campasimpukka
Osaan saksaa jonkun verran, siis semmoista turistisaksaa, mutta kuten ”osaan kartanoviroa” niin sanasto tulee tutuksi kiinnostavassa aihepiirissä ( sama kun A osaa pyöräilyranskaa ja yksi työkaveri autonostosaksaa :D) ja kääntäjillä auttavasti ymmärtää. Saksaa pitäisi kyllä herätellä mieleen, lukiossa vain olen sitä aikoinaan lukenut, eikä se ollut viime vuonna. 😀
Saa nähdä kauanko tässä nyt menee. Itselläni on siitä hyvä tilanne, ettei mikään ikäänkuin karkaa pois, ei ole menetettyjä lomia matkailun suhteen. Ja olen onneksi hyvin kotona viihtyvä. Ehkä olisi pian oikeasti aikaa sille, että alkaisin sortteerata tuota blogin kartano-osiota parempaan malliin. Tai ainakin hetki menee sen Alastalon kanssa. 😀 😀
Kiitos linkkauksesta blogiini, jokunen käynti on tainnut tulla jo sen takia! <3
Sari-Campasimpukka
Kurkkasin äsken jotain postauksiani aiheesta ja piti lopettaa, tuli niin haikea mieli. Ostin muuten äskettäin uuden kartanokirjan, saksalaisen Sabine Bockin kirjan Herrenhäuser in Estland, mutten ole vielä tutustunut siihen, juuri tuosta haikeussyystä. Sitä saa ostettua Rahvaraamatusta.
Henna Mikkilä
Osaat ilmeisesti saksaa? Meidän perheestä ei harmittavasti sitä taitoa löydy. Mutta oikeassa olet: haikeudentunnetta on tällä hetkellä todella vaikea välttää. Keväällä eli toivo siitä, että kesällä tilanne parantuisi (kuten se tekikin), mutta nyt lokakuun ensimmäisenä mieleen hiipii kyllä suuri huoli. Miten pitkään nyt joudutaan odottamaan positiivista käännettä?
Sari-Campasimpukka
Se on sellainen puraisu se, ettei se yhdellä läpsäisyllä lähdekään!
Henna Mikkilä
Niin totta! Tauti pahenee, mutta oireet ei harmita. Voi kun vaan pääsisi hoitelemaan sitä taas paikan päälle!
Marttijaakko
Kyllä se kartanokärpänen puraisi myös minua.
Sari - Campasimpukka
Ai että oli mukava postaus heti aamutuimaan luettavaksi! 😀
Henna Mikkilä
Sinulle ekstrakiitos siitä, että usutit sivustosi postauksilla kartanokärpäsen kimppuuni. Puraisihan se! Taisi näykkäistä miestänikin.