Näyttelyn kiinnostavuutta lisää se, että samalla pääsee näkemään myös ahdistavan pieniin vankityrmiin. Erityisesti kammotti kurkistus sisäkaarteen pilkkopimeisiin, mustaksi maalattuihin ikkunattomiin tyrmiin. Villeinkään mielikuvitus ei pysty ymmärtämään, millaista siellä on ollut elää vangittuna – näkemättä sädettäkään päivänvaloa ties miten pitkään aikaan. Ulkokaarteen sellit olivat upseerien sellejä, sillä niissä oli tapetit seinissä! Eipä riittänyt ne seinäpaperit tekemään kodikkaaksi niitäkään minipieniä vankityrmiä.
Taloon voi onneksi piipahtaa näyttelyn päätyttyäkin
Sen aulassa on nimittäin viron elokuvahistoriasta kertovia vaihtuvia näyttelyitä. Nyt esillä oli valokuvia kaikkien aikojen ensimmäisestä virolaiselokuvasta, jonka varsinaista rainaa ei ole säästynyt nykypäivään saakka. Stillikuvia ja tekstiplansseja oli, ja niissä riittikin ihasteltavaa. Upean laatuisia kuvia virolaisen elokuvan alkuajalta!
Kiinnostavasti uutta ja vanhaa arkkitehtuuria yhdistävän aulatilan toista seinää koristi suurennuksia historiallisista rantakuvista. Jos siis valo- ja elokuvataide yhtään kiinnostaa – tai ihan vaan jos haluat kurkata sisään tähän eriskummallisen malliseen rakennukseen – se on auki arkipäivisin virastoaikaan. Oppakseni ilmestynyt ystävällinen herrasmies kertoi ovien olevan auki yleisölle taidebiennaalin näyttelyn päätyttyäkin